Ristiretket olivat sarja uskonnollisia retkiä, jotka katolinen kirkko vahvisti keskiajalla. Yleisimmin tunnetut ristiretket sijoittuvat Välimerelle, joidenka 
avulla pyrittiin palauttamaan ”Pyhä maa” muslimeilta kristityille. Ristiretkiä tehtiin kuitenkin monista syistä, kuten pakanallisuuden ja harhaopin tukahduttamiseksi, roomalaiskatolisten ristiriitojen ratkaisemiseksi tai poliittisen ja alueellisen edun saamiseksi. Ensimmäisten ristiretkien aikaan termiä ei ollut olemassa, vaan siitä tuli retkiä kuvaava sana vasta 1700-luvulla.
Vuonna 1095 paavi Urban II pyysi ensimmäistä ristiretkeä Clermontin neuvostossa. Hän pyysi sotilaallista tukea Bysantin valtakunnalle ja keisari Alexios I:lle, joka tarvitsi armeijansa vahvistamista länteen muuttaneiden turkkilaistan vuoksi, jotka kolonisoivat Anatolian. Yksin Urbanin tavoitteista oli taata pyhiinvaeltajille pääsy itäisen Välimeren alueen pyhiin kohteisiin jotka olivat muslimien hallinnassa, mutta tutkijat eivät ole samaa mieltä siitä, oliko tämä Urbanin ensisijainen motiivi. Urbanin strategia on voinut yhdistää kristinuskon itäiset ja läntiset haarat, jotka olivat jakautuneet.
Ristiretken alustava menestys perusti itäiselle Välimerelle neljä ensimmäistä ristiretkiläistä valiota: Edessan, Antiochin ruhtinaskunnan, Jerusalemin kunnan sekä Tripolin maakunnan. Innokas vastaus Urbanin saarmaamiseen kaikissa Länsi-Euroopan valtioissa loi ennakkotapauksen muille r
istiretkille. Vapaaehtoiset tulivat ristiretkiläisiksi ottamalla julkisen lausunnon ja he olivat saaneet kirkolta hyväksyvän vastaanoton heidän täysistunnossa. Jotkut toivoivat suurta nousua taivaaseen Jerusalemissa tai Jumalan anteeksiantamista kaikkien heidän syntiensä tähden. Toiset ottivat osaa täyttääkseen feodaaliset velvoittensa, saadakseen kunniaa tai etsiäkseen taloudellista ja poliittista hyötyä. Kahden vuosisadan yritys saada takaisin Pyhä maa loppui epäonnistumiseen. Ensimmäisen ristiretken jälkeen oli kuusi suurta ristiretkeä ja lukuisia vähemmän merkittäviä, Viimeisten katolisten retkien 1291 jälkeen ei enää ollut ristiretkiä.
Modernit historoitsijat esittävät ristiretkiläisistä hyvin eriäviä mielipiteitä. Joillekin heidän käyttäytymisensä oli ristiriidassa pappauden ilmoitettujen tavoitteiden ja moraalisen auktoriteetin kanssa, mistä on osoituksena se, että toisinaan paavi tuomitsi ristiretkiläiset. Kansallisen ristiretken aikana tuhannet juutalaiset murhattiin tapahtumassa, jota nykyisin kutsutaan nimellä ”Rhinelandin joukkomurhat”. Konstantinopoli purettiin neljännen ristiretken aikana. Retkillä oli kuitenkin syvällinen vaikutus länsimaiseen sivilisaatioon; ne avasivat uudelleen Välimeren kaupankäynnin ja matkustamisen; ne vahvistivat myös latinalaisen kir kon kollektiivista identiteettiä papiston johtajana, ja ne olivat sankarillisuuden, ritarikunnan ja uskonnon esikuvia, jotka galvanoivat 
keskiaikaisen romaanin, filosofian ja kirjallisuuden. Ristiretket myös vahvistivat länsimaistan kristittyjen, feodalismin ja militarismin välistä yhteyttä.
Kun ensimmäinen ristiretki oli ohi ja Jerusalemin valtaaminen takana, useimmat ristiretkeläiset pitivät pyhiinvaellustansa täydellisenä ja palasivat Eurooppaan. Vain 300 ratsuväkisotilasta ja 2000 jalkaväkisotilasta jäivät puolustamaan Itä-Välimerellä vallattua aluetta. Jerusalem pysyi taloudellisesti steriilinä huolimatta siitä, että se oli kirkon ja valtion hallintokeskus ja että se hyötyi pyhiinvaeltajien ihmisvirrasta. Vielä nykyäänkin kaupunki on suosittu kohde pyhiinvaeltajille.
